Ja kuoppa.

Ei mä en pysty. Oliko taas pakko lukee muitten ihanan masentavia blogitekstejä?! Voi huoh mun kanssa.

Taas on nälkä. Koko ajan on nälkä. Elämä pyörii vaan syömisen ympärillä. Miks pitää syödä nii monta kertaa päivässä? Eiks aamul ja illal riittäs? Mä niin inhoon syömistä, en saa ruokaa välil alas kurkusta. Ja mä tiiän et pitäis syödä. Mä en haluu mitää syömishäiriöö tai ylipäätää et tää muuttuu hankalammaks. Mut mä inhoon syömistä. INHOON!

Mä haluun osastolle turvaan. Se on mun ainoo pakopaikka. Muute mä oon tälleen ihan jumissa ja jonain päivänä poksahdan totaalisesti.

Oon muute täs pari viimepäivää miettiny et... Nyt ei saa sit nauraa. Mä mietin tätä vakavasti.

Että ottaiskoha joku lastenkoti mut suojatikseen? Mä tiedän et tää ajatus kuulostaa hullulta. En oo uskaltanu googlaillakaan asian tienoilta mitään, kun on pelottanu et törmään johonki ehdottomaan seinään, et lastenkodissa asuu vain ja ainoastaan alle 18-vuotiaita.

Mut mites minä, kun mä oon sisältä lapsi? Okei, mä oon viettäny täs maailmassa jo aika liian pitkän ajan lapseks, mutta on tää mutta. Vaik mä kuinka näyttäsin kakskymppiseltä tai miltä lie, niin mun sisällä asuu se pieni pelokas lapsi, joka kuulee yhä korvissaa isän huutamisen. Joka kaipaa turvaa ja lohdutusta. Joka pelkää monia eri asioita, mutta ei uskalla sanoo niitä ääneen. Joka on peloissaan turvautunu aika moneen kyseenalaseen keinoon saadakseen jonkun vastaamaan tarpeisiinsa.

Pelottavaa. Mua oikeesti pelottaa et mihin mä sijotan mun elämän. Missä mulle olis turvallinen kasvualusta? Missä on ne rajat ja rakkautta, jotka ei oo kun vilahtamalla käyny mun elämässä?

Kiitos anonyymille ja pientä asiaa kiusaamisesta

Olin terapiassa tänään, pohdittiin arvoja. Eipä siinä sen ihmeempiä. Ihmettelen, et miks mua jännittää siel koko ajan. Jännittää istuu siinä, puhua, kattoa terapeutti, tehdä tavallisia ilmeitä tai olla ilmeetön, vaihtaa asentoa jne. Miks mä en voi olla rennosti? Johtuuko se siitä et kun terapeutti ei välitä mitään omia tunteitaan tai ajatuksiaan, mitä normaalissa sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa tapahtuu koko ajan, nii sit peilaan sitä ja oon jännityksestä jäykkä ja yritän sopeutua miellyttämään sitäkin ihmistä?!

Arvoihin pistin ykköseks (kun ne piti laittaa tärkeysjärjestykseen) et mulla olis turvapaikka & turvaihminen, vois puhua kaikesta ja sais näyttää kaikkia tunteita. Tää on mun elämän sisältö, elämän suurin unelma, haave, utopia. Se minkä takia elän.

Nyt voiskin olla hyvä paikka ottaa eräs kommentti mukaan tekstiin. Anonyyminä pitkän kommentin Mä tunnen ihan liikaa -tekstiin julkaissut on kirjoittanut tutuista aiheista. Juuri näistä samoista, mitä pohdin omassa päässäni ja kirjoitan tänne blogiin. Nyt oon kyllä ilonen, koska en ole törmännyt koskaan kehenkään  muuhun, jolla olisi samanlaisia fiiliksiä kuin minulla. Juhlan paikka! :) ♥

Näin julkisesti iso kiitos kirjoittajalle, tuntuu tosi hyvältä tietää ettei näinkään outoina pitämien aisoidensa kanssa ole yksin. Tulen lukemaan tekstiäsi vielä monet kerrat kun tarvitsen rohkaisua :)


Sitten... vähän muuta. Löysin netin ihmemaailmasta Enkeli-Elisan tarinaa. Olen törmännyt siihen aiemminkin, mutta nyt se löytyi uudelleen. Tekee tosi surulliseks kun lukee ton artikkelin. Samalla tulee sellanen vahva olo, että mähän en antaudu! Tajuu jotenkin, miten lopullista itsemurha oikeen on.

Olen vahvasti kiusaamista vastaan, ja aion puolustaa kaikkia, joita kiusataan koulussa/työpaikalla. Koska kiusattu on tärkeä. Juuri sellaisena kuin on. Piste.

Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa, kevät - pystynkö mitään antaan?

Tänään polilla. Musta oikeesti tuntuu ettei mua oteta siel ollenkaa vakavasti. Hoitaja jonka kanssa juttelin nii tuntu olevan koko ajan ihan eri aaltopituudella. Ja se toisti melkei kaiken mitä sanoin. Ja se yritti rajata mut normaalin luokkaan. Mä oon ihan varma et se ei tiiä miltä tuntuu olla masentunu. Kun ei vaan jaksa ottaa itteään niskasta kiinni. Kun ei vaan pysty ja haluis rauhaan. Sit vaa sanotaan, et "se on sun valinta". Koitapa siinä nyt parantuu.

Vittu.

Anteeks.

Tuli vaan sellanen olo ettei mua oteta vakavasti. Mä puhuin itsetuhosuudesta, mä muutuin jo melkosen epätoivoseks siel. Ääniki täris niin ku ois itkeny. Mut ei. Ei mitään myötätuntoo. Kai mä yritin hakee sitä et se kysyis et haluunko sairaalaan. No vittu haluun!

Mä en tiiä pitäskö mun oikeesti vetää ranteet auki, vai millä tavalla mä saisin apuu. Jotenkin saa sellasen käsityksen, et mua ei uskota et voin huonosti, kun en oo itsetuhonen / tappele / oo muutenkaa väkivaltanen / poikkea normaalista. Koittakaa nyt ymmärtää et mä en osaa purkaa pahaa oloani oikein mitenkään! Vittu te ette voi kurkkaa mun pään sisään ja todeta miten pahalta musta tuntuu! Etteks te voi uskoo kun mä sanon sen? Noh, huomenna tutulle ja turvalliselle terapeutille valittaa asiasta. Ihanaa et on saanu tollasen oman roskaämpärin mihin voi kippaa kaiken pahan pois ♥ Vaik mä en kyllä ehi siinä 45 minuutissa läheskään kaikkee mieltä painavaa saamaan ulos :/

Mä haluan asuu turvallisessa paikassa. Jos mä en pääse mihinkään sellaseen, mul ei taida olla muuta vaihtoehtoo ku tappaa itteni. Sori, tää on tosi raakaa. Mä en voi sille mitää mitä mun aivot tuottaa näit ajatuksia, ja tää blogi on mulle yks näistä sylkikipoista. Koittakaa kestää tai painakaa alt + F4.

Kiitos et sain taas aueta, ehkä se parantaa sit joskus... </3

Täällä metrossa maailman
lauluja kirjoitan
lauluja siitä mitä mä nään
ja mitä tunnen sisällä pään
ja missä kuljin milloinkin
mietin nyt, silloinkin
mietin kenelle lauluni teen
missä oon, minne meen

Kieron maailmani ihanimmat tuskaa tuottavat asiat

Iha hirveesti auttaa parantuu ku lukee muitten tosi synkkiä tekstejä. No ei voi mitää, en mä jaksa nyt. Ja mulle se on melkeinpä ihan sama et millä keinolla mä sitä huomiota haen.

Mikä siinä on niin ihanaa, et ihmiset kattoo huolestuneesti? Mä en tiiä. Mut mä voisin vaik listata asioita, joista mä saan sitä jotakin mikä on mun kieron elämän sisältö tällä hetkellä. Nää koskee sit tiettyjä ihmisiä, ei sukulaisia yms tuttuja:

• Huolestuminen. Musta ollaan huolissaan, mietitään et pärjäänkö mä itekseni, tarvisko mut pistää osastolle, miten mä voin, kysellään suoraan. Huolestunut ilme! Pieni epävarmuuden häivähdys et mitähän mulle nyt tehtäis.
• Koskettaminen. Tää on maailman pelottavimpia asioita. Ja samalla niitä ihanimpia. Toivon et voisin olla jonkun sylissä (mä tiiän et oon ihan liian iso sellaseen). Joku vois silittää mun päätä ku makoilen, jutella rauhottavasti, silittää selkää, pitää vaikka vaan kättä olalla.
• Lohduttaminen. Edellä mainitut. Joku halaa, sanoo että ei hätää. Antaa turvaa, on vahva ja mä voisin olla heikko ja rikki turvallisesti.
• Kiinni pitäminen / estäminen. Riehuisin, tappelisin vastaan ja mut otettais kiinni, painettais lattiaa vastaan ja rimpuilisin vastaan. Juoksisin karkuun mutta mut saatais silti kiinni. Huutaisin, kirkuisin, tempoisin. Mulle puhuttais rauhottavasti ja voisin eläimellisesti vaan sätkiä, potkia ja pitää mahdollisimman kovaa ääntä. Pidettäis kiinni jos tekis / meinais tehä jotain itsetuhosta.

Näitten ympärillä mun elämä pyörii. Säälittävää.

Voisinki ruveta kirjottaa tänne niitä mun idioottejamukaunelmia joita kukaan oikeesti terve ihminen ei haluis totetutuvan. Mutta mä en ookaan terve ja voin siks tehä mitä vaan.
 
Mä mietin välillä, tai itse asiassa useinki, joka päivä, et millasta on ns. normaalien ihmisten elämä. Mikä niillä on elämän sisältö? Jotain sukupuolta oleva elämänkumppani? Työ? Seksi? Ystävät?

Missä mun elämä oikeen seilaa kun pidän itteeni niin outona ettei tää oo millään lailla normaalia eikä mahu ees enää epänormaalin rajoihin? Kuka mä oikeen oon? Ja miks mä oon litistany itestäni mahollisimman pienen? Millon mä saan alkaa elää?

Pää on kipeä, sisältä pimeä. Sattuu, satuttaa

Tunnustan. Mä viiltelin. Oli eilen vaa nii karmee olo. Mä voisin tehä oikeesti jotain muutaki siihen mun pahaa oloon, mutta en mä saa apua ellen mä voi huonosti. En oo tärkee ellei mulla oo asiat pielessä.

Täytyy nyt kattoo mihin tässä selvitään. Tai siis selvitäänkö vai ei. Ärsyttää. Mä haluun multa tajun pois ettei tarvii kestää tätä. Mä inhoan inhoaninhoan joitaki asioita ja mä haluan kuolla ku tää maailma on suoraansanottuna niin paska paikka.

Vittu. Musta oo mihinkää. Pitäiskö rupee kirjottaa itsemurhakirjeita? Mut kelle mä muka kirjottaisin? Kenestä mä välitän? Niinpä. Ehkä mä kirjotan terapeutille, se voi sit tehä jotai. Tai ainaki joku tietää nii se saa riittää. Jos vaa pääsis osastolle turvaan. Tää maailma on mulle liikaa.

Ampukaa mut, mä en jaksa.

Väsyneen masentuneen sekava

Aurinko paistaa ja mä nökötän sisällä koneella. Toisaalta kivempi vaan harhailla netissä ja lukee kaikkee masentavaa mitä ymmärtää niin hyvin kun mennä ulos ja masentuu ku muut kulkee kavereitten kanssa ja yksin on masentunut idiootti.

Koko päivän on ollu sellanen masentuneen kaukanen olo. Ei vaan tunne, tekee asioita normaalisti ja kattoo maailmaa jostain kauempaa. Ja sit tuntuu et koko ajan raahais jotain valtavaa painoa perässään. Se vaikeuttaa mun kävelemistä, sekä ylä- että alamäessä, ja pelkästään jo ryhdikkäänä oleminen on vaikeeta. Pistää irvistämään. Käveleminen on yhtä tuskaa, enkä uskalla kuitenkaan pysähtyä lepäämään, jos en jaksakaan nousta takaisin jaloilleni.

Mua vähän pelottaa et minne tää kaikki johtaa... Toisaalta jotenkin aktiivisesti vakuuttelen kaikille miten hyvin menee ja toisaalta vihjailen kaikkee tosi itsetuhosta. Voi kertoispa joku mun puolesta mitä mä tunnen. Mun tunteet on sellanen tasapaksu velli, et siit ei saa välillä mitään otetta. Okei, joskus sieltä saa kiinni mansikan tai pommin, mut muuten tää on aikamoista sekasotkua.

Ja terapeutti halus soittaa polille mun työntekijälle... Kysy vaan et saako puhua näistä asioista mitä oon sille kertonu. Annoin luvan, ehkä joku saa tehtyy mun ololle jotain. Tai suljettua mut lukittujen ovien taakse.

Turha nyt varmaan ees mainita että on sekava olo. Ihan ku ois syöny jotain turruttavaa lääkettä, on sellanen tietynlainen fiilis. On vaan, ei oikeen tunne ihmeemmin. Ei oo ilonen, vaan on olemassa ja tekee jotakin. Ja on. Sitä kestämätöntä olemistaki pitää tässä maailmassa tehä!

Mä vaan roikun tunnista toiseen tääl netissä vaik pitäis tehä sitä ja tätä. Ja ei vaan jaksa. Ja ärsyttää. (Oho, tunnenko mä?) Kauhee ku seuraavaan käyntiin missään on niin pitkä aika. Tiistaina terapia.

Ampukaa mut :'( ♥

Saispa jotain vastauksia...

Seksuaalinen hyväkskäyttö mahdollinen ja sen kertomisen aiheuttama ahdistus

Polilla sain taas eteeni jo niin tutuksi tulleen masennustestin. Huoh. Sen täyttäminen tuntui melkoiselta arpomiselta, koska en ittekään tiiä et mitä mä ajattelen ja tunnen. Sit kans BAI vai mikä se nyt on, se missä on ahdistusoireita ja pitää ympyröidä kuinka paljon ne on viimesen viikon aikana häirinny. Ja sit päihdekyselyä ja vielä oli joku paperi...
Meil ei kemiat oikein kohdannu. Mä ymmärsin paremmin lääkäriä, joka ei puhunut kovin hyvää suomee. Jännä, koska yleensä mä vähä vierastan ihmisii (jotka on ulkomaalasia ja) puhuu huonoo suomee. No, ehkä mun oli helpompi puhuu sille kun hoitajalle.

Se tuli selväks et terapia menee poikki jos on kovin itsetuhonen. Se tuli nimittäin esiin keskusteluissa, itsetuhosuus nimittäin... Sain ne käsittämään et sellanen vaara on olemassa ja seuraavan ajan sainki ens viikolle. Kuulemma mun pitäis sanoo täst jotai terapeutille.

Lääkitystä nostettiin kans. Ehkä tuo olo paranee, ehkä se vaatii sairaalahoitoo. Jää nähtäväks.

Sit terapeutilla onnistuin vihdoin antaa sen vihon! En kylläkään saanu sellasta mahtavaa itsensä ylittämisen tunnetta, mitä vähän odotin... :/

Mutta kamalan ahdistuksen se teksti vaati, kuten olin ennustanu etukäteen. Mä sain sen vihon ja mun terävät esineet (=linkkari) annettuu heti aluks. Olin jo ottanu ne odotellessa esiin ettei ne vaan piilottele taas siellä laukussa. Terapeutti sit sano et otetaan tää heti alkuun kun se kerran mua ahdistaa. Sain eteeni jotain näitä tehtäviä (millasia saan yleensä läksyks) ja luettavaa. En kuitenkaan saanu kumpaankaan mitään otetta, kun mä näin et se rupes lukee mun vihkoo.

Mä istuin kaksinkerroin ahdistuneena. Kuulin sivunkääntämisen äänen, ajattelin mitä olin kirjottanu ja kaikkia niitä sanoja mitä mulle on sanottu että kirjota terapeutille, kerro sille kaikki ne hankalat asiat. Painoin otsaani pöydän reunaan, rutistin silmät kiinni ja yritin ajatella etten oo tässä.

"Itketkö sä?"
Ravistin päätäni.
"Pystytkö sä nosusemaan siitä?"
Hiljasuus puhu puolestani.
"Mä luin tän sun tekstin nyt."
Ei miten sä sen nyt jo teit?

Terapeutti hiipi lausellaan varovasti kohti hankalia aiheita. Mun oli jotenki hankala uskoo et se voi oikeesti sanoo ääneen seksuaalinen hyväkskäyttö. Se oli outoo. Ja kauheeta. Toisaalta oli hyvä kuulla omia ongelmia toisen suusta. Sit ne on sanottu, ja ne tuntuu enemmän todelta. Mut siinä on se puoli et tarvii sietää se ahdistus.

"Tarviitko sä nenäliinoja?"
Ravistin päätäni.
"Vettä? Jotain?"
Ravistin, tai ennemminkin pudistin päätäni pari kertaa.

Tää kaikki on tallentunu mun päähän tosi katkonaisesti. Jossain kohtaa kuitenki sain taas kysymyksen siitä et kuulenko mä, tiedänkö missä ja kuka oon.

"Seksuaalisessa hyväkskäytössä on lapsi/nuori aina uhri. Lapsi/nuori ei oo koskaan syyllinen siihen, kai sä tiedät sen?"
Nyökkäsin.

"Seksuaalinen hyväkskäyttö on traumaattinen asia, ja sitten me voidaan käsitellä tätä traumana."
Nii, jos se on oikeesti tapahtunu mulle. Mä en nimittäin tiiä, mulla on vaan epäilyksiä.

Terapeutti kyseli et tiedänkö minkä ikänen olisin ollu, kuka ois tehny sen ja missä jne. mut en mä osannu vastata mihinkään. 

Jossain vaiheessa mä puuskutin niin kun paniikkikohtauksessa. En saanu ilmaa. Tiesin et se menee ohi jos puhallan keuhkot tyhjäks. Se oli yllättävän hankalaa mut onnistu sit ja hengitin normaalimmin.

Huomasin et ahdistus hellitti, ja väsymys valtas mut. Ihan niin kun ennenkin. Laitoin pään nojaamaan pöytään "korva eellä" kuten tyynyyn. Ahdistus ei kuitenkaan lähteny kokonaan pois kun siinä huoneessa olin, tai ehkä lopussa kun katottiin seuraavia aikoja.

Syöminen oli se toinen kauhee asia. Ylipäätään syöminen on sellasta, et inhoon sitä ja lisäks mä inhoon kamalasti sitä ääntä mitä jotkut ihmiset pitää syödessään.

Mä en pystyny ees kattoo terapeuttiin. Jossain loppupuolella sain siirrettyy itteni nii et terapeutti oli mun näkökentän reunassa.
 



En tiiä onko mua käytetty seksuaalisesti hyväks. Mulla on epäilyjä, ja niitä tukee seuraavat asiat:

• oon 18 ja mä en oo koskaan pystyny puhumaan seksistä
• seksi on jotain tosi inhottavaa ja likasta
• en haluu seurustella, ei oo mitään kiinnostusta
• en luota ihmisiin, ajattelen et ne tekee mulle kuitenki jotai pahaa, rikkoo luottamuksen
• ajattelen esim kadulla kävellessä et mitä kaikkee pahaa esim toi vastaantulija vois tehä mulle
• en tykkää siitä et joku on mun selän takana tai muualla missä en pysty tarkkailee mitä se tekee
• miehet on epäilyttäviä
• en muista lapsuudesta mun mielestä tarpeeks, tai siis jotenkin turhan vähän ja se tuntuu oudolta
• mä etin turvallista äitihahmoo jokasesta mua vanhemmasta naisihmisestä joka mua sattuu kuuntelemaan
• ahdistun kosketuksesta, vaikka se on se mitä eniten tässä maailmassa haluisin (just edellä mainitulta äitihahmolta)

Kirjottelen taas kun tulee lisää ajatuksia aiheesta... siis kun ne on kasautunu jotenki ymmärrettäväks ja saan taas saan itteni tähän.

Edistystä kuitenkin ♥

Mä tunnen ihan liikaa

Mul on kamala ikävä mun ihmistä, sit tuntuu tosi pahalta ku en antanu vihkoo taaskaan terapeutille luettavaks. En uskaltanu ottaa sitä ees laukusta. Ja sit ahdistaa ne asiat, hyväkskäyttö ym. Mistä mä voin tietää mitä mulle on tapahtunu? Ja miks mä haluun koko ajan turvaan?

Otetaas nyt yks asia kerrallaan tästä tunnekimpusta.

Suuri ikävä mun omaa ihmistä. Kirjotan sulle tekstin, nii ehkä tää helpottaa (en tiiä).

"Moi
 Muistatko sen, kun ensi kerran nähtiin? Mä olisin heti voinu sanoo että pidin susta.
Muistatko ne pitkät hetket, kun makasin lattialla ahdistuneena? Kun oli se valtava hiljasuus, minä, ahdistus ja sinä joka pidit maailman pystyssä. Kun purin mun käsiä tuskasena, kun en pystyny puhumaan tai puuskutin pelästystä. Kun juoksin karkuun kun tunnetila kävi liian ahdistavaks. Kun sä seurasit mua ja katoin että mä pysyn järjissäni. Ja ehjänä.
Kun mä kaiken ahdistuksesta selviämiselle antaneena makasin väsyneenä. Kun olin turvassa sun vieressä, eikä mikään olis voinu olla paremmin.
Ne kaikki pitkät hiljasuudet, kun istuit ja vahdit että nukahdan. Ne hetket kun olin ilonen ja musta tuntu hyvältä.
Se, kun sain tuntee mitä vaan ja tunsin olevani turvassa. Sain olla oma itteni eikä se tuntunu pahalta.
Se yksinäinen ilta kun itkin enkä halunnu mennä nukkuu ku aattelin etten nää sua enää.
Ne kaikki hetket kun taisteltiin.
Mulla on ikävä kaikkee sitä. Mulla on ikävä sua. Mua itkettää, mä haluaisin takas turvaan sun luo
♥:llä huolipallo"

Mua ahdistaa vieläki välillä. Ja yritän pitää sen mahollisimman piilossa. Kun ei saa tuntee, ei niitä saa näyttää. Pitää olla roolissa vaikka kuka sanois mitä. Ja siks mä niin kovasti haluun turvaan, jonnekin missä voin olla miten päin vaan ja mun perään katotaan etten tee mitää pahaa. Se on jotain, mikä on aivan liian ihanaa. Turva. Ja kun saa ihmisen johon voi luottaa. Onko se liikaa vaadittu tältä maailmalta?
Vaatiiko se sen, että kerron päivystyksessä et haluun tappaa itteni, vedän ranteet auki tai jotain muuta sellasta? Mihin tää kaikki on menny kun turvaakaan ei saa enää ellei sillon kun on tekemässä kuolemaa?

Auttakaa nyt. Mistä sitä turvaa oikeen saa?

Ja mikä siinä kiinnipidossa on niin ihanaa? Mä en muista, et mua ois oikeestaan koskaan ees leikillä pidetty kii nii etten pystyis liikkuu. Mut miks mä toivon sitä? Minä, joka en oo todellakaan riehuvaa tyyppiä, heittelen tossuja seinään et joku tulis tekee jotakin. Minä, joka pelkään kiinnisitomista yli kaiken.
Mä kai haastan ihmisiä. Mut sit en uskalla tarpeeks ja se jää vaan yrittämiseks. Pitäis saada vetää sellanen kunnollinen huuto-tappelu-riehumiskohtaus. Ja nii et sit otetaan kiinni ja voi taistella vastaan ja sit on siinä paikoillaan, vailla mahdollisuutta liikkua. Ja toivoakseni turvassa.